Kuusikymmenluvun lopussa Hietsun uimarannalla päivysti vaalea Elli, jonka hengenpelastajan reisiä ja terhakkaita rakastelukannuja käytiin poikajoukolla jumaloimassa. Kaveriporukassa istuttiin silloin pohjoispäässä olleen lauta-aidan päällä, kun Mainardin Jonne sai sen ideansa. Otimme tajutonta esittänyttä poikaa nelisin raajoista kiinni ja kannoimme hänet vedestä rantaan niin kuin olisi suurempikin hätä kyseessä. Ellin tullessa avuksi pääsi Jonne heti suusta suuhun –menetelmään. En tiedä vietiinkö siinä Elliä vai meitä, mutta seuraavina viikkoina pelastui poika jos toinenkin.
Ilonpito päättyi, kun Elli pääsi Joensuuhun konekirjoittajakouluun ja tilalle tuli entinen opettaja Roström, pahasuinen vanhapiika, joka luki Hertta-sarjaa ja poltti venäläisiä sikareita.
Muistot jäivät ja jotenkin tuo kesä tuli mieleeni taannoin, kun kuljin Hakaniemen rantaa, tuuli ei tuullut eikä sadekaan jaksanut antaa. Nuori mies tuupertui vähän matkan päässä, jäi tuijottamaan tyhjää ja hengitti raskaasti kuin nääntynyt gnu, vartalo käppyrässä tavalla, joka muistutti aurinkoon kuollutta liskoa. Ympärille kertyi sivullisia, minä soitin hätäkeskukseen.
Rauhallinen päivystäjä opasti toisessa päässä toimimaan: hengitystiet auki, kaveri kylkiasentoon, pulssin tarkistus. Vieressäni nuori yliopistonaisen näköinen polkkatukka huusi että pitää elvyttää, suu vaahdossa se huusi niin että jälkeenpäin mietin olikohan sillä rabies.
”Vaikuttaa siltä, että potilaalla on resurssit lopussa”, totesi päivystäjä kuultuaan vastaukseni annettuihin kysymyksiin. ”Ambulanssia odotellessa, onko teillä käteistä rahaa ja sätkäkonetta”, päivystäjä kysyi. Ihmettelin olinko kuullut oikein, mutta niitä hän todella kysyi, toisti vielä rauhallisesti kysymyksensä. Ei, kortti vain, vastasin, ja hän pyysi lainaamaan ympäriltäni seteleitä, mielellään viisikymppisiä, jos niitä ei ollut niin pienempää.
Kerättiin siinä sitten kolehti, vaikka hieman epäuskoisia olivat muutkin, mihin tässä rahaa tarvittaisiin. Koetin puhelin toisessa kädessä rullata seteleistä sätkäkoneella hätäkeskuksesta ohjeistetulla tavalla pötkylöitä, kun yo-lepakolta meni vieressä hermot ja hän otti ohjat koneesta. Parilla nopealla nykäyksellä hän pyöräytteli paperirahoista pikkusormenpaksuisia rullia, nuolaisi toisen pään kosteaksi ja laittoi valmiit siistiin riviin kohtauksen saaneen viereen.
Hätäkeskuspäivystäjä ei ehtinyt kysyä miten homma eteni kun naisihminen veti jo nuoren miehen housuja alas ja lyhyen tähtäyksen jälkeen painoi ensimmäisen setelipötkön hätää kärsivän rektaaliin. Mies ynähti, nytkähti ja raotti hieman silmiään. Pieni hymynkare erottui äsken kivettyneiltä kasvoilta.
Siinä ei ehtinyt miettiä mitä helvettiä oikein oli tapahtumassa, niin outoa ja kiireessä etenevää kaikki oli. Havahduin ääneen puhelimessa. Hätäkeskus toisti kysymyksen. Onko rahaa pyllyssä, ääni sanoi, ja sopertelin vastaukseksi että sinne sitä näyttää uppoavan. Kokeneella sormiliikkeellä nainen upotti rahan toisensa perään syvälle miehen sisään. Mies näytti kuin näyttikin aavistuksen paremmalta.
Ambulanssi tuli Kalliosta pillit huutaen ja kääntyi pyörätietä pitkin rantaan. Väkijoukko otti askeleen taaksepäin ammatti-ihmisten edestä. Nopeiden tarkistusten jälkeen toinen pelastuslaitoksen miehistä palasi autolle ja alkoi rullata takaovesta valtavaa paperiarkkia ulos. Sen täytyi olla suurin seteli, jonka olin elinaikanani nähnyt. Potilas peitettiin tällä valtavalla lakanalla, minkä jälkeen toinen ensihoitajista veti esiin karhupumpun näköisen työkalun ja alkoi survoa jättirahaa rajuin ottein potilaan takalistoon.
Sellaisessa luulisi menevän enemmänkin aikaa, mutta yllättävän nopeasti potilas oli jo täytetty ja käännetty istumaan. Motorinen toimintakin palautui vähitellen, ylös autettu mies pyyhki hieman vaatteitaan ja lähti kohtapuolin raahustamaan pois, vaivalloisesti niin kuin voisi kuvitella käveltävän ahterissa kottikärryllinen käteistä.
Ilonpito päättyi, kun Elli pääsi Joensuuhun konekirjoittajakouluun ja tilalle tuli entinen opettaja Roström, pahasuinen vanhapiika, joka luki Hertta-sarjaa ja poltti venäläisiä sikareita.
Muistot jäivät ja jotenkin tuo kesä tuli mieleeni taannoin, kun kuljin Hakaniemen rantaa, tuuli ei tuullut eikä sadekaan jaksanut antaa. Nuori mies tuupertui vähän matkan päässä, jäi tuijottamaan tyhjää ja hengitti raskaasti kuin nääntynyt gnu, vartalo käppyrässä tavalla, joka muistutti aurinkoon kuollutta liskoa. Ympärille kertyi sivullisia, minä soitin hätäkeskukseen.
Rauhallinen päivystäjä opasti toisessa päässä toimimaan: hengitystiet auki, kaveri kylkiasentoon, pulssin tarkistus. Vieressäni nuori yliopistonaisen näköinen polkkatukka huusi että pitää elvyttää, suu vaahdossa se huusi niin että jälkeenpäin mietin olikohan sillä rabies.
”Vaikuttaa siltä, että potilaalla on resurssit lopussa”, totesi päivystäjä kuultuaan vastaukseni annettuihin kysymyksiin. ”Ambulanssia odotellessa, onko teillä käteistä rahaa ja sätkäkonetta”, päivystäjä kysyi. Ihmettelin olinko kuullut oikein, mutta niitä hän todella kysyi, toisti vielä rauhallisesti kysymyksensä. Ei, kortti vain, vastasin, ja hän pyysi lainaamaan ympäriltäni seteleitä, mielellään viisikymppisiä, jos niitä ei ollut niin pienempää.
Kerättiin siinä sitten kolehti, vaikka hieman epäuskoisia olivat muutkin, mihin tässä rahaa tarvittaisiin. Koetin puhelin toisessa kädessä rullata seteleistä sätkäkoneella hätäkeskuksesta ohjeistetulla tavalla pötkylöitä, kun yo-lepakolta meni vieressä hermot ja hän otti ohjat koneesta. Parilla nopealla nykäyksellä hän pyöräytteli paperirahoista pikkusormenpaksuisia rullia, nuolaisi toisen pään kosteaksi ja laittoi valmiit siistiin riviin kohtauksen saaneen viereen.
Hätäkeskuspäivystäjä ei ehtinyt kysyä miten homma eteni kun naisihminen veti jo nuoren miehen housuja alas ja lyhyen tähtäyksen jälkeen painoi ensimmäisen setelipötkön hätää kärsivän rektaaliin. Mies ynähti, nytkähti ja raotti hieman silmiään. Pieni hymynkare erottui äsken kivettyneiltä kasvoilta.
Siinä ei ehtinyt miettiä mitä helvettiä oikein oli tapahtumassa, niin outoa ja kiireessä etenevää kaikki oli. Havahduin ääneen puhelimessa. Hätäkeskus toisti kysymyksen. Onko rahaa pyllyssä, ääni sanoi, ja sopertelin vastaukseksi että sinne sitä näyttää uppoavan. Kokeneella sormiliikkeellä nainen upotti rahan toisensa perään syvälle miehen sisään. Mies näytti kuin näyttikin aavistuksen paremmalta.
Ambulanssi tuli Kalliosta pillit huutaen ja kääntyi pyörätietä pitkin rantaan. Väkijoukko otti askeleen taaksepäin ammatti-ihmisten edestä. Nopeiden tarkistusten jälkeen toinen pelastuslaitoksen miehistä palasi autolle ja alkoi rullata takaovesta valtavaa paperiarkkia ulos. Sen täytyi olla suurin seteli, jonka olin elinaikanani nähnyt. Potilas peitettiin tällä valtavalla lakanalla, minkä jälkeen toinen ensihoitajista veti esiin karhupumpun näköisen työkalun ja alkoi survoa jättirahaa rajuin ottein potilaan takalistoon.
Sellaisessa luulisi menevän enemmänkin aikaa, mutta yllättävän nopeasti potilas oli jo täytetty ja käännetty istumaan. Motorinen toimintakin palautui vähitellen, ylös autettu mies pyyhki hieman vaatteitaan ja lähti kohtapuolin raahustamaan pois, vaivalloisesti niin kuin voisi kuvitella käveltävän ahterissa kottikärryllinen käteistä.
Ambulassimiesten pakatessa kamojaan kysyin, tässäkö tämä nyt oli, ja nuori nainen selitti selvästi innostuneena, ettei mitään hätää enää ollut. Kohtauksen saanut alkaisi vähitellen puskea elvytysrahoja liikkelle, ja ne toisivat palautuessaan kiertoon moninkertaisen hyödyn koko kansantaloudelle. Ai jaa, vastasin, ja jatkoin matkaa.
Niin paljon nuo tapahtumat jäivät kuitenkin mieleen pyörimään, että päätin kaivaa Mainardin Jonnen numeron ja soitella. Ei oltu kuultu toisistamme sitten lukioaikojen, mutta muistihan Jonne minut yhä. Kuinka ollakaan, hänen tiensä oli vienyt sosiaali- ja terveysministeriöön vanhemmaksi johtavaksi yliasiantuntijaksi. Kun kerroin päivän kohtauksesta, hän tiesi selittää mistä oli kyse.
”Kaikki alkoi siitä, kun THL:n alkoholistitutkimuksessa paljastui, että juomisen lopettamisesta tulee hirvittävän paha olo. Samaan tulokseen päästiin, kun tutkittiin VATT:ssä valtiontalouden suitsimisen seurauksia; tuhlaamisen lopettamisesta tuli kovasti paha olo. Niinpä ministeritasolla asti päätettiin, että sen enempää rahan kuin viinankaan käyttämistä ei kannata siinä joukossa lopettaa. Viime hallitusneuvotteluissa sitten tuleva valtiovarainministeri veti loppumetreillä aiemmin valmisteltujen pienempien väylähankkeiden rinnalle hihastaan uuden rautatien Helsingistä kotikonnuilleen Vaasaan. Eihän sellaista kiskollista siltarumpua mihinkään tarvita ja se maksaa jumalauta puoli miljardia, mutta sillä tavalla saadaan hukattua helposti kaikki hallituskauden muut säästöt ja leikkaukset, eikä edes lehdistö tartu koko asiaan, kunhan siitä ei lähetetä heille valmista tiedotetta”, Jonne kertoi.
”No, nykyään hallinnonalojen välillä pyritään yhtenäistämään käytäntöjä, ja vaikka asioita ei voikaan verrata sillä lailla yksi yhteen, piti meidänkin STM:ssä miettiä vastaavia toimintatapoja. Ratkaisu, jolla päästiin kaikkein lähimmäksi, oli alkaa työntää rahaa perseeseen.”
Juteltiin Jonnen kanssa sen jälkeen vielä jokunen tovi. Kysyin muistiko se vielä Elliä ja muistihan se. Oli kuulemma poseerannut muutama vuosi myöhemmin Jallussa. Sovittiin, että pidettäisiin yhteyttä ennen kuin lähdin Hakaniemen antikvariaattiin selvittämään asiaa.
6.6.2013 Juha A.
Niin paljon nuo tapahtumat jäivät kuitenkin mieleen pyörimään, että päätin kaivaa Mainardin Jonnen numeron ja soitella. Ei oltu kuultu toisistamme sitten lukioaikojen, mutta muistihan Jonne minut yhä. Kuinka ollakaan, hänen tiensä oli vienyt sosiaali- ja terveysministeriöön vanhemmaksi johtavaksi yliasiantuntijaksi. Kun kerroin päivän kohtauksesta, hän tiesi selittää mistä oli kyse.
”Kaikki alkoi siitä, kun THL:n alkoholistitutkimuksessa paljastui, että juomisen lopettamisesta tulee hirvittävän paha olo. Samaan tulokseen päästiin, kun tutkittiin VATT:ssä valtiontalouden suitsimisen seurauksia; tuhlaamisen lopettamisesta tuli kovasti paha olo. Niinpä ministeritasolla asti päätettiin, että sen enempää rahan kuin viinankaan käyttämistä ei kannata siinä joukossa lopettaa. Viime hallitusneuvotteluissa sitten tuleva valtiovarainministeri veti loppumetreillä aiemmin valmisteltujen pienempien väylähankkeiden rinnalle hihastaan uuden rautatien Helsingistä kotikonnuilleen Vaasaan. Eihän sellaista kiskollista siltarumpua mihinkään tarvita ja se maksaa jumalauta puoli miljardia, mutta sillä tavalla saadaan hukattua helposti kaikki hallituskauden muut säästöt ja leikkaukset, eikä edes lehdistö tartu koko asiaan, kunhan siitä ei lähetetä heille valmista tiedotetta”, Jonne kertoi.
”No, nykyään hallinnonalojen välillä pyritään yhtenäistämään käytäntöjä, ja vaikka asioita ei voikaan verrata sillä lailla yksi yhteen, piti meidänkin STM:ssä miettiä vastaavia toimintatapoja. Ratkaisu, jolla päästiin kaikkein lähimmäksi, oli alkaa työntää rahaa perseeseen.”
Juteltiin Jonnen kanssa sen jälkeen vielä jokunen tovi. Kysyin muistiko se vielä Elliä ja muistihan se. Oli kuulemma poseerannut muutama vuosi myöhemmin Jallussa. Sovittiin, että pidettäisiin yhteyttä ennen kuin lähdin Hakaniemen antikvariaattiin selvittämään asiaa.
6.6.2013 Juha A.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti