Julkisen sektorin juhlat

Suomen suurin yksityinen työnantaja, matkapuhelinvalmistaja Nokia, on kutistunut kotimaisen työvoiman osalta kuin pyyn kalsarit maailmanlopun pesukoneessa. Viimeisimpien uutisten mukaan Nokialla yhä työskentelevät suomalaiset mahtuisivat viettämään henkilöstöjuhlaansa kolmisentoistatuhatta henkeä vetävässä Hartwall Areenassa.

Se ei tarkoita, etteikö Nokia olisi yhä Suomessa mammuttifirma. Vastaavan kokoluokan yksityisiä työnantajia ei ole. Tyypillinen kotimainen yritys työllistää alle kymmenen henkeä, ja yli 500 hengen firmaa pidetään meillä jo suurena. Globaalien suuryritysten pelkät markkinointi- ja lakiosastot ovat jo suurempia kuin kotimaiset suuret yritykset.

Samaan aikaan kotimainen julkinen sektori työllistää yhä enemmän. Jos julkisyhteisöllä olisi yksi henkilöstöhallinto, joka päättäisi järjestää henkilöstöjuhlat, katon löytäminen pään päälle kävisi jonkin verran vaikeammaksi.

Aina kritisoitaessa julkisen sektorin kokoa, nousevat hyvinvointialan tuotantotyöntekijät barrikadeille – opettajat, varhaiskasvattajat, hoitajat ja sosiaalityöntekijät etunenässä. Emmekö me arvosta heidän työtään, luulemmeko voivamme kustantaa ne itse, mistä sitten leikkaisit, että hä?

Samaan aikaan hiljaa poteroissaan istuvat ne kaikki muut toivoen, ettei heihin kiinnitettäisi huomiota.

Hartwall Areena on sekin kansainvälisessä mittakaavassa keskikokoinen halli, mutta loppuunmyytynä vaikuttava näky. Täysi hallillinen on hyvä mittayksikkö, yksi Nokiallinen ihmisiä. Montako Hartwall Areenaa tarvitaan julkisyhteisön käyttöön, jotta kaikki saadaan istumaan sisätiloihin?

Peruskoulun ja keskiasteen opettajia on viisi hallillista. Varhaiskasvatuksen ja kasvua tukevien palveluiden työntekijöitä on toiset viisi, sosiaalityöntekijöitä neljä. Sairaanhoitajia, perushoitajia ja lähihoitajia onkin jo kahdeksan ja puoli hallillista. Poliiseja ja rajavartijoita on yksi hallillinen, julkisen sektorin lääkäreitä myös. Teknisen alan henkilöitä on kaksi hallillista. Hyvinvointipalveluiden tuotantotyöläisiä on siis yhteensä 27,5 Hartwall Areenallista.

Seuraavan 15 - 20 vuoden aikana Suomi tulee tarvitsemaan kymmenen hallillista sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä lisää väestön ikärakenteen muuttuessa. Yhtään rahaa tähän ei ole varattu vaan rahat otetaan lopuille työikäisille jäävistä kasvavista tuottotavoitteista.

Montako uutta Nokiaa samaan aikaan tarvittaisiin, kun kohta meillä ei ole välttämättä edes yhtä? Nokiahan ei ole enää edes kotimaiselta henkilömäärältään suurin yritys. Kärkipaikan on ottanut kokonaan valtio-omisteinen Itella, siitäkin huolimatta että postikonttoriverkosto on ulkoistettu lähikaupoille ja kioskeille, haja-asutusalueen laatikot koottu ryppäiksi ja paperiposti siirtymässä historiaan. Parin vuoden sisällä myös VR ohittaa henkilömäärässä Nokian. Valtion monopoliyhtiöiden on helppo tehdä kivaa henkilöstöpolitiikkaa samaan aikaan, kun maa syöksyy kilpailukykyvertailussa ja vientiteollisuus sakkaa.

Vaikka valtio on luopunut useista yritysomistuksistaan, on julkisyhteisön omistamien yritysten ja yhteisöjen palkkalistoilla yhä seitsemän hallillista, kun huomioidaan yritykset, joissa julkisyhteistöllä on yksin päätäntävalta ja lasketaan osaomistuksen mukainen osuus henkilömäärästä. Tällaiseen toimintaympäristöön on hyvin vaikea synnyttää uusia suuria yrityksiä, koska ulkomaiset rahoittajat eivät näe kilpailuasetelman syntymistä mahdollisena.

Ja sitten on sääntely. On sääntely, valvonta, ja uusien virkojen keksiminen. Yleinen valhe on, että julkisen sektorin hallinnon osuus olisi vain muutamia prosentteja. Tähän lukuun pääsemiseksi tarvitaan luovaa laskutapaa, jossa hallintoa ei pidetä hallintona lainkaan vaan ainoastaan hallinnon hallinto on virallisesti hallintoa.

Todellisuudessa sääntely ja valvonta työllistää Suomessa yhdentoista Hartwall Areenan verran ihmisiä. Verovaroista maksetaan joka ainoa arkipäivä yksitoista hallillista täyteen muiden työntekoa valvovia, tutkiskelevia, säänteleviä ja omivia virkahenkilöitä. Yhden päivälipun hinta nuppia kohti on yli 300 euroa, mihin nähden MM-kisojen pilettien hinnoittelu oli oikeastaan aika kohtuullista.

Eikä julkisyhteisö vielä tähän lopu. Yliopistojen palveluksessa on kolme hallillista ihmisiä ja seurakuntien työntekijät voidaan heittää yhdelle Areenalle. Näin onkin jo saatu viisikymmentä Hartwall Areenaa täyteen.

Mutta ei siinäkään vielä kaikki.

Koska julkisyhteisön tekemisiä on ulkoistettu ja ”leikattu”, on suuri osa työstä siirtynyt erilaisiksi ostopalveluiksi. Kun vuonna 2008 kilpailutettiin julkisyhteisön ulkopuolisia ostoja noin 13 miljardin euron edestä, vuonna 2012 luku oli jo 23 miljardia euroa - viidessä vuodessa vuositason menokasvu on ollut Nokian koko markkina-arvon verran! Pelkällä vuosien 2011 - 2012 välisellä kasvulla voitaisiin rakentaa julkisen sektorin käyttöön tarvitut 50 Hartwall Areenaa, joka ainoa vuosi.

Monien mielestä Suomen julkisella sektorilla on jonkinlainen resurssipula. Pula on ilmennyt nyt, kun verotuloja on enemmän kuin koskaan, työntekijöitä on enemmän kuin koskaan, rahaa käytetään enemmän kuin koskaan.

Yhtä monen mielestä meille tarvitaan uusi Nokia, pelastaja.

Ei, Suomi tarvitsee useita kymmeniä uusia Nokioita tilanteessa, jossa todennäköisesti ei synny edes yhtä. Ei synny, koska kilpailukyky on heikentynyt koko elinkeinorakenteen rapauduttua. Yhä harvempi rakentaa laivoja ja valmistaa paperia, ja yhä suurempi osa työllistyy tutkimaan laivojen nimeämiskäytännön kulttuurista konstruktiota viime vuosisadalla ja tulostamaan lomakkeita.

Julkisen sektorin vähennykset kohdistuvat aina siihen puoliskoon, joka tuottaa jotakin hyödyllistä, ja vaihtuvat toisen puoliskon kasvuksi. Hyvinvointia maa tuottaa enää niille, jotka valtio palkkaa leipiinsä tai jotka ehtivät työelämästä alta pois. Alle kymmenen vuoden sisällä ollaan jo tilanteessa, jossa niin valtion ja kuntien palkkataso kuin keskimääräinen eläkekin ovat ohittaneet yksityisen sektorin keskiansiot.

Potilasta, jolla ei ole sydäntä, on hyvin vaikea elvyttää. Julkisen sektorin rahoittamiseen jatkossa tarvitaan tekoja, ei pelkkiä uusia vaatimuksia.

30.5.2013 Juha A,